Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan. Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat, kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat. (Kalevala)
Vaan empä tohdi ryhtyä lajivirttä laulamahan apurahan jakoperusteista, en taiteen tutajavasta tasosta, enkä hajanaisesta vapaasta kentästä. Niistä en tohdi ryhtyä puottelemahan, sanelkoot joku muu jos uskaltaa.
Äkkiäpä tuo karahtaisi omaan nilkkaan, jos niistä jotain ryhtyisi julki lausumaan. Parasta on antaa hajoella hampahille sellaiset puheet. Sivusta sitä voi seuraella muiden tekemisiä, tarkkaella etähältä ja odotella aikoja parempia tulevaksi.
Hukassa on moni taiteentekijä rahoituksensa kanssa. Moni suunnitelma karahtanee vastakin kiville rahanpuutteen vuoksi. Yleisöpohjan ollessa rajallinen, vaikkakin innokas tällä asuttamallamme pohjoisella saarekkeella, on laulajan leipä kapostakin kapeampi. Kohta valokin jo siivilöityy leipäpalan reikäisestä seljästä.
Soitto on suruista tehty ja nälkäinen susi ulvoo kovempaa, niin ne sananlaskut meitä ohjeistavat tänäkin päivänä. Vaan kurnivalla vatsalla ei laulu luista ja kovin suruisana ei ääni helise hellästi eikä muutenkaan. Huolirypyt siinä vain syvenevät ja sitten ei kelpaa sitäkään vähää koveneville laulumarkkinoille. Ketäpä kurttuinen kurjuus kiinnostaisi!
Raha on kuningas - on ollut ennen ja on nyt. Kuninkaitten suosiollisella avustuksella on hoveissa aina soitettu ja laulettu, suosion merkatessa markkina-arvon. On siis perusteltua olla kuninkaan kaveri.
Rahan tarvitsijaa se joskus saattaa harmittaa, että aina pitää olla nätisti pyytämässä ja useimmiten tulee kuitenkin torjutuksi. Tasapuolista pitää olla, mutta raja se on solidaarisuudellakin. Kyllä se aina hiukan kirvelee, jos kaverille annetaan ja itselle jää tyhjä käteen. Siinä sitä sopii puntaroida, josko valinta kuitenkaan osui kohdalleen.
Kuka sitten osaa määrittää, kenelle kuuluu versova oksa? Kuka tunnistaa suotuisan maaperän? Melko salattua on tämä tieto. Ja kun on murjottamiseen taipuva kansa, on varmaan ihan hyväkin, ettei siitä kovin puhuta. Saattaisi siinä tärinä jos toinenkin sitä setviessä syntyä.
Joskus uneksin, että tämän kansan mieli kääntyisi valoisammaksi. Ettei sivulauseissa viimeistään tulisi kumottua hyvin alkaneet aivoitukset. Uneksin, että ajatteluun tulisi uudenlaista nostetta. Jollei nyt suorastaan innostuksen kaltaista, niin ainakin varovaista toiveikkuutta taiteen elinvoimaiseempaan tulevaisuuteen liittyen.
Uneksin, että pelko puhua ääneen irrottaisi otteensa ja uskaltaisimme tuoda julki kollektiivisestikin tajuamamme epäkohdat. Uskaltaisimme tahtoa enemmän elämyksiltä, vailla tarvetta selittää itsemme tyytyväisiksi. Uskaltaisimme tanakammin kurkottaa ihanteeseemme.
Unistani suurin on, että valtion ja rahoittajien taholla ymmärrettäisiin taiteen merkitys ihmiskunnan hyvinvoinnille ja että taidekuplan asukit jaksaisivat sytyttää uudet soihdut valaisemaan tietään nykyistä korkeampiin tavoitteisiin. Että inspiroitunut puheensorina lisääntyisi.
Uneksin, että heräisimme kaikella lailla kuolleista! Avaussanat tähän suuntaan on jo selkeästi lausuttu KULTA ry:n toimesta! Jään innolla odottamaan yhdistyksen edesottamuksia lähitulevaisuudessa!
Vaatii tietoista halua uskoa mahdollisuuteen muuttaa olemassa olevaa tilannetta. On kunkin omassa vallassa valita, jääkö tahkoamaan toimimattomiksi todettuja latuja.
"Ken uskovi toteen, ken unelmaan, sama se, kun täysin sa uskot vaan! Sun uskos se juuri on totuutes. Usko poikani unehes!" Eino Leino
Comments