Taiteilijasielu

”Mutta täysin varmaa on, että taiteilijan hienostunut hermorakenne on alttiimpi järkkymiselle kuin muiden. Tämä pohjautuu muun muassa siihen, että taiteilija pakenee mielikuvitukseensa: hänen sielunelämästään, hänen taiteestaan itsessään tulee hänelle tavoite, joka hyvittää hänelle sietämättömät koettelemukset ja vastoinkäymiset. Taiteensa avulla hän välttää neuroosin, sen avulla hän tyydyttää levottoman elämänhalunsa, pääsee eroon estoisuudesta ja sisäisistä konflikteista, vapautuu ja rauhoittuu.” sanoo Rolf Lagerborg artikkelissaan Psykoanalyysi taiteen filosofiassa keväällä 1918.

Mahtipontiselta kuulostavaa ja taiteilijamyyttiä ylläpitävää, eikö vain? Jean Sibelius on päiväkirjoissaan kertonut kiusaantuneensa kyseisestä artikkelista. Kuvauksessa taiteilijasta tehdään hauras, arjessa murskautuva sielu, vaikkakin moni taiteilija kyllä suhtautuu taiteentekoon vain aivan tavallisena työnä ja elää arkensa samalla rutiinilla kuin muutkin kuolevaiset.

Ehkä taiteilijahahmoa halutaan kuitenkin vieläkin nostaa jalustalle, arjen ulottumattomiin, koska taide vaikuttaa kuulijaansa kohottavasti? Mystiikka kiehtoo ja illuusion synnyttäjän oletetaan olevan mystinen itsekin?

Istuessani yleisössä kaipaan kyllä minäkin tulla kuljetetuksi toiseen todellisuuteen.Turha arkisuus lavalla estää helposti tämän kokemuksen. Siltä osin allekirjoitan kyllä taiteilijuuden erityislaatuisuuden. Jokin tuossa tekstissä muutaman luennan jälkeen resonoikin hiukan, huomaan.

Taiteen tekijän mieli on erityisherkkä, koska hänen on kyettävä pudottamaan kaikki suojamuurinsa voidakseen altistaa itsensä syvimmille tunnoilleen. Hänen on rohjettava olla paljaana toisten edessä, kaiken kansan kommentoitavana.

Edelliseen liittynee tekstissä kuvattu järkkymisen vaara. On ehdottomasti tilanteita joihin ei mahdu minkäänlainen kritiikin poikanenkaan rusikoimatta taiteilijan mieltä. On hetkiä, joita voi kommentoida vain sanomalla ”loistavaa”!

On myös totta, että prosessin ollessa käynnissä taiteilija asuu taiteessaan, hänen sielunelämänsä liikkuu taiteen ilmaisussa. Arjen kestämättömien paineiden hyvityksistä en kuitenkaan puhuisi. Monasti taiteen kanssa painiskellessa koettelemukset ja vastoinkäymiset vasta voimistuvatkin. Inhimillinen rajallisuus katsoo peilistä ankarasti.

Taiteen tekemisen autuaaksi tekevää vaikutustakin tekstissä ehkä hiukan liioitellaan, useammin se on kyllä kiirastuli kuin autuuden lähde. Kuitenkin taiteilijan levottomuus kasvaa, mikäli hänet erotetaan luomistyöstä. Tekstin ehdottama ”vapautuminen taiteen kautta” tapahtuu vain ohikiitävinä hetkinä, ennen kuin luomistyön levoton tempoilu heittää jälleen uutta turbulenssia kehiin.

Jotkut taiteilijat eivät koskaan lue kritiikkejä. He valitsevat tarkoin kenen mielipidettä kuuntelevat, jotta työhön jaksaa tarttua yhä uudelleen itseensä uskoen. Taide lähtee sisältä käsin, ainutlaatuisuus syntyy juuri siitä. On täysin mahdotonta kuvitella, että luomistyö olisi mahdollista kuulemalla ja sopeuttamalla alituisesti ristiriitaisia ulkoisia mielipiteitä.

Nyt voi tietenkin ulospäin syntyä sellainen kuva, että taiteilijuus on poikkeuksellisen herkkää, mutta kuvitellaanpa mitä tahansa työtä – kuinka monen mielipiteen mukaan poukkoilua mikään onnistunut työsuoritus voi olla? Kyse saattaakin siis olla aivan muusta kuin erityisherkkyydestä.

”Entä taiteilijan sisäinen kasvu, herkkyys, kyky vastaanottaa kritiikkiä - miten säilyä herkkänä? Miten olla tarpeeksi vahva?”, kysyy nuori kollegani.

Jokaisen täytyy tämä paini käydä ihan itse. Täytyy kyetä pysymään omassa voimassaan ja tunnistaa, mikä sitä voimaa horjuttaa. Herkkyys on taiteentekijän työkalu ja luonteen synnynnäinen ominaislaatu, se ei katoa minnekään. Sitä pitää vain oppia suojaamaan.

Kritiikki – parhaimmillaan se on rakentavaa ja tukevaa, huonoimmillaan nujertavaa. Sitä ei tarvitse vastaanottaa pyytämättä, mutta siitä voi olla hyötyä, mikäli sen osaa lukea oikein.

Kyky suhtautua kritiikkiin kasvaa persoonan vahvistumisen kautta. Kun on löytänyt oman voimansa lähteen ja on sisäistänyt sen, että jokaisen kritisoijan ajatus on vain yksi näkökulma, saattaa kyetä hyvinkin lukemaan kriittisiä arvioita itsestään sen kummemmin polultaan hetkahtamatta.

Taiteen kanssa painiskelevan kannattaa suojata herkintä hetkeään, sitä jolloin taiteenteon kohta on vereslihalla ja on suuri vaara tulkita kannustukseksikin tarkoitettuja sanoja itselle vahingollisesti. Tuolloin reaktioksi riittää hyvin vain "kiitos ja kumarrus".