Haltioitumishalvaus vai muovimuotti?


Ensilumen maisemassa on taikaa. Jokavuotinen ilmiö säväyttää uutuudellaan, ikäänkuin edellisvuotinen kokema olisi pyyhkiytynyt kokonaan kokemusvarastosta. Kun tähän yhdistyy toinen vuoden kiertoon liittyvä asia, kaamoksen keskelle tupsahtava adventti, on haltioitumishalvaus lähellä.


Valon paluu pimeään, ensin kynttilöiden ja keinovalojen avulla joulua kohti lisääntyen ja jo parin kukauden kuluttua luonnonvalon lisääntyessä hämmästyttäen ja elähdyttäen, suorastaan uudistaa ihmismielen. Joka vuosi totean helpottuneena, että selvisin jälleen kerran.


Kun siirtyy mustasta maailmasta valkoiseen, lähtee liikkeelle sysipimeässä ja nousee hetken kuluttua autosta jouluvalojen tuikkeeseen, niin tuntuu kuin astuisi suoraan sisälle satuun. Tupsahdan muutamassa hetkessä keskelle mennyttä aikaa, lapsuuttakin syvemmälle, ehkä jopa vuosisatojen taa. Sykähdyksen hetkellä ahmin rusinoita mielikuvani pullasta.


Luonto on autenttinen, siitä ei puutu mitään. Kokemiseen vaaditaan viipyilevä asenne. Kertoiluun vaaditaan rakkaus yksityiskohtiin. Aistein kuljen yksityiskohdasta toiseen. Ensilumen maisemasta on helppo puhua, koska se on niin totta.


Jotain samaa on laulajan tulkinnan maisemassa, runon sisään tupsahtamisessa. Siellä hän katsoo ympärilleen ja kertoilee tuntojaan kuulijalle, koettaen kuvata toisaalla olijalle, miltä maisemassa näyttää.


Runoilijat luovat maisemia, katsovat hitaasti, tarkasti ja merkkaavat ylös. Tulkitsijan tehtävä on soluttautua runon puhujan nahkoihin ja runosta käsin toistaa näkemänsä ja kokemansa. Tulkitsija muuttuu parhaimmillaan runon puhujaksi.


Joululauluissa on ensilumen taikaa, niissä asuu kollektiivinen idyllin kokemus. Siksi joulu puhuttelee ja liikuttaa, siksi ihmiset liikkuvat joukkoina sitä kohti. Valmius asettua molemmille puolille, sekä runon puhujaksi että kokevaksi kuulijaksi on luonnollisinta mitä on.


Lähtökohta on hyväntahtoinen ja odottava, kritiikitönkin. Ihmisen minä siirtyy taka-alalle.

Taiteen kokemisessa on erinomainen lähtökohta olla odottavalla kannalla, tuli mitä tuli. Taiteen tekijälle runoon tai muuhun sisältöön sukeltaminen on ehdoton edellytys viestin välittymisen kannalta.


Ensilumen ja jouluvalojen aiheuttaman sykähdyksen kaltainen kokemus vaikuttaa kuitenkin taiteenteossa olevan varsin tilapäinen vieras. Mielialalääkkeiden ja närästyspillereiden kulutus kasvaa kilvan selfieiden esiintymistiheyden kanssa. Somekuvista tuijottavien ammottavien suiden mykkä, jähmettynyt huuto osoittautuu yhä useammin irvokkaaksi tunnetilan muovimuotiksi.


Minä-maailmassa voidaan kulkea kahteen suuntaan: Vinoon kasvaneen minäkuvan tervehdyttämisen ja yhteisöön palauttamisen suuntaan, tai sitten vinoutuneen minäkuvan salonkikelpoisuuden osoittamisen suuntaan. Päällisin puolin ja pikaisesti vilkaisten minän työstäminen saattaa näyttää aina samalta. Totuus paljastuu vasta toiminnan kautta.


Diskrepanssi syntyy, jos rampin kahta puolta ollaan matkalla eri suuntiin, jos kuulija tulee toiveikkaana kohti sisältöä ja vastassa onkin taiteen muovinen tunnemuotti. Päinvastaisessa tilanteessa pettymys voi toki olla yhtä suuri. Taiteilijan näköiskiiltokuvan puuttuessa idolinnälkäinen joutuu lähtemään tyhjin käsin kotimatkalle.


Taiteen merkitys löytyy taiteesta itsestään. Se syntyy siitä, kun viipyillen ja ihmetellen poraudutaan tunneviestinnän ytimeen. Ammattilaisen vastuu on ymmärtää tämä ja asettua runon puhujaksi. Esittäjän on poistuttava paikalta kun esitys alkaa. Se, että nykymeno houkuttaa muuhunkin, on kokonaan toinen juttu.

© Margit Westerlund, Opera Singer. 

+358 50 584 9296