Kolme kuukautta sitten kuume alkoi nousta. Ei kehon lämpötila, vaan koronakohinasta aiheutuva kiihtymys. Joka tuutista tuli sikin sokin informaatiota ja disinformaatiota. Kansalaisenhan on vauhdissa vaikeaa erottaa, kummasta kulloinkin on kyse. Pääviesti oli kuitenkin se, että kukaan ei tiedä miten meidän kollektiivina käy. Eikä muuten tiedä vieläkään, sinnikkäistä ennusteluyrityksistä huolimatta.
Tämä ja siihen liittyvä mielipidemyrsky kiihotti laajalti kauhisteluun ja paniikkiraivoon. Joukkoverenpaine nousi varmaankin kautta aikojen korkeimmalle tasolle. Pahin tunnemyrsky kesti parisen viikkoa ja tilanteen hiukan laannuttua päästiin päivittelemään pysähtyneisyyttä ja vapaudenriistoa. Huoli tulevaisuudesta on relevantti.
Vähitellen alkoi jakaantuminen leireihin. Onko tämä vakavaa ja kuinka vakavaa jos on? Kauanko tämä kestää ja uusiiko virusaalto? Pitääkö avata sulut vai jatkaa villasukkaelämää ruudun äärellä? Tuleeko meilläkin yhtä paljon ruumiita kuin Ruotsissa ja onko ne ”vain” vanhuksia ja valmiiksi heikkoja yksilöitä, vai voiko lapsi tai nuori aikuinenkin kuolla? Kyllä voi, mutta kuolema herättää empatiantunteemme valitettavan usein vasta kun se tulee viereen.
Entä kuinka pian talous romahtaa lopullisesti niin, että koko hyvinvointiyhteiskunta on vaarassa rapautua ja nouseeko ne pörssikurssit enää koskaan takaisin?! Mikä on se piste, jossa konkurssit ja kuolleiden määrä on vaakakupissa tasapainossa? Suuri määrä avoimena olevia isoja kysymyksiä. Pulssi ei tahdo laskea vieläkään.
Visionäärejä löytyy moneen lähtöön. Asioita pohditaan samalla kun osa liukuhihnalta pudonneista koittaa saada otetta työnsyrjästä tietoverkon kautta, tai odottaa raollaan olevaa oviaukkoa päästäkseen livahtamaan takaisin entiseen meininkiin. Osa onnistuu tässä jollain lailla, toisten arvostellessa inhosta väristen joidenkin kykyä ratsastaa kaaoksesta löytyvillä ”vuotokohdilla”.
Pelastautukoon, ken voi!
Taustalla suuri osa työelämää on raksuttanut entiseen malliin, ja moni on koittanut siirtyä sen vanaveteen. Siellä, missä on totuttu reagoimaan nopeasti, reagoitiin nytkin. On pakko, jos aikoo jäädä henkiin!
Niillä aloilla, jossa lähikontaktia on pidetty ainoana tapana toimia, korona kolisuttaa kovaa. Hakusessa olleet tietotekniikkataidot on pitänyt joka tapauksessa viritellä suosiolla avuksi työsuoritteeseen sielläkin, missä tietokone ja kännykkä on aiemmin ollut kirosana.
Mitä sitten tapahtuu ihmiselle tässä myllerryksessä? Ensin tuli irrallisuuden tunne, pelkokin. Kaikilla nousi tietoisuus omasta arjesta uudella lailla. Myös heille, joiden arki ei näennäisesti muuttunut, joiden työ jo ennen tätä oli suurelta osin Online, tilanne aiheutti jonkin asteisen aivomyrskyn.
Se, että elämä ei ole normaaleimmissakaan olosuhteissa täysin ennustettavaa, konkretisoitui nyt kollektiivisesti. Yhtäkkiä turvaa tuoneet kalenterimerkinnät olivatkin vain kirjaimia, päivämääriä ja kellonaikoja vailla merkitystä. Aikamoinen arvomankeli!
Kuinkahan moni muistaa jatkossa sitten olla iloinen pienistäkin "etuisuuksista", joita nyt kaipaa ja joita ennen piti itsestään selvinä? Toivotaan että mahdollisimman moni jatkossa huomaa arjen kultareunukset!
Se, jonka toimeentulo on aiemminkin ollut niukka, tai tulevaisuus epävakaa, tai joka on luonteenlaadultaan enemmän sisäänpäin kääntyvää sorttia, selvinnee pienemmällä hermokudoksen vauriolla tästä myllerryksestä.
Eniten vaikuttavat kärsivän ne, joiden hyvinvoinnin tunne liittyy lähikontaktiin. Juuri nämä ihmiset seisovat vakaasti sen takana, että on asioita, jotka suorastaan vaativat lähikontaktia. Tämäkin on näkökulmakysymys monelta osin, vanhasta mallista kiinnipitämistä.
Irti päästämisen taito on kullan arvoinen taito juuri nyt. Uudelleen ajattelu ja oman ajattelun ajattelu ylläpitää mielen tasapainoa, joka on jatkuvan toimintakyvyn edellytys. Se, joka suostuu suostumaan vallitseviin olosuhteisiin ja siirtyy tietoisesti ulkoisen hälyn vetovoimasta oman ajattelun voimaan, selviää hengissä jatkossakin. Aloite tähän on omissa käsissä.
Nyt taloudellisessa ahdingossa oleva saattaa miettiä, että tällainen ajattelu ei vaikuta työtilanteeseen, eikä se vaikutakaan kuin välillisesti. Hampaiden narskuttelu ei kuitenkaan saa aikaan kuin purentavirheitä.
Syyllisten jahtaamiseen ei liioin kannata arvokasta energiaansa tuhlata. Harmit saa toki harmitella, mutta sitten jo oman terveytensä vuoksi kannattaa päästää irti ja luoda omalla ajattelulla hiukan parempaa tunnetilaa.
Kun siis tekee mieli painaa paniikkinappulaa, kannattaa ottaa pari askelta taaksepäin ja miettiä toisenkin kerran. Jos pystyy sietämään kaoottista tunnetta pari minuuttia, se alkaa raueta. Tämä toimii muuten myös rauhanomaisissa olosuhteissa.