Odotus on edennyt kahdeksannelle kuulle. Turvotus lisääntyy ja verenpaine on jatkuvasti nousussa. Loppuis jo, sais tulla ulos, tuskailee moni odottaja kaakertaessaan päivästä toiseen ympyrää tiipiissään. Miten tässä näin pääsi käymään?
Vanha sanonta kuuluu: synnytystuskat on kovat, mutta lapsi on kaunis. Näinköhän minkään sortin lasta on luvassa tällä kertaa, jos nämä ovatkin vain ilmavaivoja tai jokin myrkytystila suolistossa?
Arveluja pikaisesta helpotuksesta löytyy puolesta ja vastaan. Tuskastuneet odottajat kerääntyvät vastauksen toivossa päivästä toiseen leirinuotiolle kuulemaan viisasten neuvonpitoa, vain palatakseen kuun kumotuksessa tyhjin toimin tiipiinsä yksinäisyyteen.
Koko heimo ei kuitenkaan ole raskaana, osa on säästynyt kurimukselta kuin ihmeen kaupalla. Onhan niitä tietenkin sellaisiakin raskauksia, jotka selviävät asianosaiselle vasta synnytyssalissa. Siinä sitä sitten on ihmettelemistä mitä sen tuotoksen kanssa oikein tekisi kevyelläkin arviolla sen parikymmentä tulevaa vuotta. Sillä jälkiseuraukset tällaisessa prosessissa on kuulemma aina mittavat.
Yhtä kaikki, ongelma on yhteinen. Heimo ajautuu erilleen osan ollessa toimintakyvyttöminä, vastuiden jäädessä vähitellen vähemmälle huomiolle. Mekkala kylässä lisääntyy, eikä kukaan enää muista, että edelleenkin kukkulan takaa aukeaa avarammat näkymät.
Perin inhimillistä, mutta huolestuttavaa!
Kun koko fokus siirtyy kollektiiviseen ongelmaan kaikkien keskittyessä vain käsienpesuun, tuiki tarpeellinen erityisosaamisen ylläpitäminen jää helposti toissijaiseksi. Unohdamme normaalin arjen toiminnallisuuden.
Odotamme kuin unessa käskyä lähteä liikkeelle, vaikka voisimme päivittäisellä tasolla edelleen tehdä sen, mitä olemme tähänkin saakka tehneet. Tilanteen vaatimus tehdä jotain hieman toisella tavalla on kuin myrkkyhämähäkin puraisu, vain silmien hätääntynyt vilkuilu on kangistuneen ainoa elonmerkki.
Yhteisö tarvitsee edelleenkin selvitäkseen metsästäjiä, poppamiehiä ja kipinämikkoja. Tarvitaan heitä, jotka keräävät polttopuut ja heitä, jotka kertovat päivän päätteeksi tarinat leirinuotiolla muiden viihdykkeeksi.
Taiteen tekeminen on suurelta osin yksinäistä puurtamista. Valmiuksien ylläpitoa ja uuteen sukeltamista. Koronasta riippumatta se on sitä samaa. Siksi itselleni on ollut hämmentävää seurata pandemian aikana joitakin keskusteluja työmotivaation puutteesta.
Huoli toimeentulosta on itsestäänselvästi suuri ja olennainen osa, mutta siitä huolimatta motiivi taiteen harjoittamiseen on muutakin kuin "pelkkä" toimeentulo. Nyt ei ole oikea hetki irrottaa otetta tekemisestä!
Olen kuluneena puolena vuotena kyllä miettinyt suhdettani taiteen kuluttamiseen. Kun taidetta on ollut tarjolla lähinnä vain digitaalisena, olen minäkin elävän musiikin suurkuluttajana jo hiukan pandemian turruttamana selkeästi etääntynyt katsomoista ja kuulimoista. Kerettiläisesti miettinyt jopa tarvitsenko moista harrastusta!
Näin voi olla monen muunkin taiteen kuluttajan kohdalla. Taiteentekijöiden vastuu asiansa elinvoimaisena pitämisessä on suuri ja se alkaa taiteilijan omasta intohimosta toimittaa asiaansa päivästä toiseen.
Sain minäkin lopulta digitaaliset lipunmyyntipisteet käyntiin ja toiveikkaana odotan pääseväni lähituntumaan taiteen kanssa tulevalla kaudella. Sitä odotellessa kurkottelen omaa kaulaani kohti korkeuksia sulosävelin.
Josko siis ihan varovasti lähdettäisiin kaikin kiipeämään sitä tuttua, vaikkakin metsittynyttä polkua sinne kukkulan laelle tähystämään. Mikäli mennään ryhmässä, pidetään ne turvavälit, mutta mennään!