Tukos

Liian lyhyt yö, liikaa ajatuksia suden hetkenä, alavireistä puhetta aamuteeveessä, tukkoinen olo pitkän flunssan jälkitilana, ulkona harmaata ja mikään ei huvita. Nyt ei kulje mieli, eikä ole mitään kosketusta luovuuteeni. Tämä on juuri se hetki, kun kaikesta opitusta tulisi saada konkreettista apua.

Selailen aiemmin kirjoittamiani tekstejä ja totean, että ompa viime kuukausina tullut tutkittua mahtavia juttuja ja kerättyä niistä hyviä vinkkejä omassa elämässä toteutettavaksi. Jatkan toljotusta. Matalamielisiä ajatuksia noin aamun alkajaisiksi edelleen.

Sähköpostissakaan ei ole mitään mieltä ylentävää. Päinvastoin, toivomani vastaus taannoiseen toiveikkaaseen kysymykseen johti haaveen haaksirikkoon. Ehdin siis aivan turhaan jo hiukan innostua kyseisestä asiasta.

Kaveri koittaa piristää keskustelufoorumilla minua ilmeisen huonolla menestyksellä, koska toista ei voi piristää, jollei hän itse tahdo piristyä. Nyt pitäisi osata muuttaa asentoa ja ajatusta. Mikä haraa vastaan?

Sitten mielen sopukoista tulee komento – ULOS SIITÄ! Ja kerrankin, siis kerrankin tottelin! Halleluja! Kaverilla lie ennustajan lahjoja, kun hän povasi aivan oikein - kolmannella sisäänhengityksellä alkaa olo valjeta!

Edellä oleva tunnelma on muutaman kuukauden takaa. Vesisade on muuttunut talven valkeaksi, mutta yhteiskunnallisten ongelmien uutisointi vaikuttaa edelleen olevan sama. Joskus aamutunnelmakin on edelleen sama, huolimatta lumen tuomasta vaaleudesta maisemaan.

Kuitenkin - olisiko julkisen keskustelun sävy muuttunut aavistuksen rakentavampaan suuntaan, vai ymmärränkö väärin? Onko keskustelu laajentumassa pikkuhiljaa moniulotteisemmaksi - jopa joissain pienissä somenurkkauksissa, jossa vielä joku urhea uskaltaa sinnitellä terveen järjen raunioilla ja pysyä tolkuissaan?

On kai todettava, että ongelmien määrä arjessa on vakio, mutta voipuneisuutemme ei sitä tarvitse olla. Sen ylläpitämisen vastuu on itsellä. Mustaan virtaan ei ole pakko heittäytyä. Voi valita korvilleen sellaisen puheen, jossa on uuttaluovaa voimaa.

Itse päätämme, sukellammeko silmät ummessa vihaisena kuohuvaan pyörteeseen, vai viritämmekö päivän tunnekattauksen toiselle taajuudelle. Onko tärkeämpää nimetä syntipukit kuin miettiä ongelmien juurisyitä ja koittaa kohdistaa oma toimintaansa jollain tavalla rakentavasti?

Palaanpa vielä syksyisiin tunnelmiin ja raikkaan ilmanalan avittamaan näkökulmanvaihdokseen.

Sade kastelee takin pintakerroksen hetkessä, mutta päätän olla välittämättä. Onneksi on pipo päässä. Korvanappeihin tulvii lempimusiikkiani ja kosteanraikas ilma hoitaa ihoa ja keuhkoja samalla kertaa. Askel on yllättäen reipas ja vie minut läheiseen metsikköön.

Pysähdyn nappaamaan kännykällä kuvan lätäköstä, jonka ympärille keltaiset lehdet muodostavat kauniin renkaan. Vedestä heijastuu pilven piparkakkureuna. Napsin kuvia puista, lehvästöstä taivasta vasten, kellertyvistä lehdistä, sorateistä, kallioista ja männiköistä.

Haluan tallentaa koko maailman ympärilläni!

Kuvat tulevat muistuttamaan minua ylösnousemuksestani. Mieli yllätti minut, se osaakin nauttia! Päätän, etten tee rutiinilla tavanomaista lenkkiäni, vaan kuljen kännykkäni kanssa sikin sokin lähistöllä ja vien itseäni ihmetyksestä toiseen. Metsikkö tarjoilee ihanan aavistuksen alkavasta ruskasta.

Lopulta olen ulkoillut lähemmäs tunnin. Palatessani kirjoittamisen äärelle mieli on raikas. Ajatus ei vieläkään tarjoa mitään maailmaa mullistavaa, mutta tietoisuus toimintakyvystä on palannut hetkessä! Sain kiinni langanpäästä: aivoille happea ja keholle liikettä.

Tunkkaisesta mielestä ulos murtautumalla jokin heilahti kokonaan toiseen asentoon. Tänään tarvitsin siihen sysäyksen ulkoapäin. Mieleen palaa viimevuotinen Jari Sarasvuon kävelypodcast. Sen perimmäinen ajatus oli käsittääkseni juuri tämä – houkutella ihmiset ulos löytämään uutta näkökulmaa ja sen kautta energiaa arkeen.

Nyt jään miettimään mistä kansakuntana saisimme hiukan lisää happea juuri tähän hetkeen. Syyllisten etsimisen sijaan hakusessa on ratkaisukeskeisen mielen voima, juurisyiden tarkastelu ja toiminnan aika. Mistä löytäisimme vaikeissa yhteiskuntaamme koskettavissa keskusteluissa uskon kylämäiseen yhteisöllisyyteen polarisoituneiden passiivis-agressiivisten hyökkäysten sijaan?

Jostain kumman syystä jaksan siltikin yhä uskoa rakentavaan ja viisaaseen ajattelumalliin, mitä kaikuja olenkin jo kuulevinani ympärilläni. Vai onko kyse vain omasta näkökulman vaihdoksestani, jossa sittenkin olen onnistunut ennakoitua paremmin? Olenko vain oppinut kuuntelemaan tarkemmin?

Rutiiniguruni Gretchen Rubin kehottaa yhdistämään kaksi elementtiä, jos on vaikea saada itseään liikahtamaan toivottuun suuntaan. Se voisi olla kuntoilun suhteen vaikkapa kävelylenkillä korvanappien kautta tuleva kakkoshyöty, tai vaihtoehtoisesti joku toinen ihminen, jonka vuoksi lähtee liikkeelle ylipäätään.

Uskomaton kehomme osaa hoitaa koneistonsa tikkiin, kun vain annamme sille mahdollisuuden tekemällä jotain ihan pientä sen hyväksi. Kanssakulkijan merkitys on yllättävän suuri, oli kyseessä mikä tahansa ponnistus!