Itseohjautuva laulaja

Itseohjautuvuus on jo jonkin aikaa ollut muotisana puhuttaessa yritysten toimintamallista. Taiteentekijöiden kohdalla itseohjautuvuus on suorastaan itsestäänselvyys, samoin kuin yksityisyrittäjyydessä yleensäkin. Se on toiminnan koko perusta.


Kuitenkin, kun aika ajoin työperiodien puitteissa adaptoituu tekemään työtä ryhmässä, irrottautuminen on aina yhtä tuskaisaa, oli periodi sitten kivulias tai ei. Laumaeläimenä ihminen kun toimii mieluusti toisten kanssa yhdessä puuhaillen.


Kyse on jonkin asteisesta laitostumisilmiöstä. Jokainen, joka on ollut edes parin viikon sairaalajaksolla hoidettavana, tietää, mistä puhun. Jo vuoteen omana kotosalla oltuaan voi tunnistaa liikkeellelähdön vaikeuden. Niin paljon kuin normielämää kaipaakin, aloitekykyä saa hetken aikaa haeskella.


Aivan samoin käy laulajalle, joka on hetken ollut osa ryhmää. Viimeisen sävelen sammuttua akustiikassa illalla, tuntuu aamulla tyytyväisyyden ohella hiukan tyhjältä, jotain oleellista tuntuisi puuttuvan ja sitä haeskellessa menee tovi jos toinenkin. Se oleellinen on sammahtanut aloitekyky, kun hetken on kulkenut muiden mukana.

Ryhmäytymisen tunne syntyy hyvinkin pieniin yksiköihin. Jo pelkästään konserttiin valmistautuminen ja parin harjoituksen mittainen sitoutuminen saa aikaan tunteen kuulumisesta joukkoon ja konsertinjälkeisissä tunnelmissa viipyilee mieluusti ainakin konserttia seuraavan päivän.


Tyhjyyttä jatkuu tasan niin kauan kuin jää odottelemaan jotain tapahtuvaksi. Itse asiassa koko vapaan taiteilijuuden ydin on tämän tiedostamisessa. Jos havittelee jatkumoa tekemiselleen, on pidettävä omaa aktiviteettiaan hereillä. On keksittävä itsensä joka aamu uudelleen. Periodin jälkeisellä viikolla on jopa varsin voimallisesti keksittävä itsensä uudelleen.


Tämä koskee erityisesti esittävän vapaan taiteen kentällä toimivia. Työn luonteen ja rytmin vaihtelu on suuressa roolissa ja juuri tuohon leikkauskohtaan kannattaa kiinnittää huomiota, mikäli aikoo pysyä henkisesti menossa mukana.


Taidemaalarit ja kirjoittajat ovat oma lukunsa, ajattelen. Työskentely on suurimmaksi osaksi omaehtoisuuden varassa. Silloin työtapoihin on mahdollista synnyttää alusta asti yhdenlainen rutiini, jota sitten pidetään yllä.


Esiintyvä taiteilija saattaa kuitenkin pudota näissä sooloilun ja ryhmäytymisen liitoskohdissa helposti kyydistä, ellei ole tarkkana. Siksi pitää tiedostaa, milloin on aika jälleen lisätä omaehtoisuutta. On oivallista, jos ymmärtää valmistella jo etukäteen seuraavaa juoksua. Silloin on helpompi huokaista suorituksen jälkeen tietäen, että kohta työ taas jatkuu.


Yksi välitilaan jäämisen markkereista voisi olla vaikkapa ulkopuolisuuden tunne. Se on kuitenkin vain merkki siitä, että tämänkertainen ryhmäytymisjakso on nyt ohitse ja on aika keskittyä jälleen itseensä ja siihen mitä omalta tekemiseltään haluaa.


Olen pannut merkille, miten teatterilaitoksissa kiinnityksellä olevat taiteilijat saattavat kokea turhautumista ja sidottuna olemista työsuhteessaan. Saatetaan olla hiukan kyllästyneen oloisia, koska inspiraation sytykkeet puuttuvat. Työyhteisö tuo jatkuvuutta, joka ei välttämättä kiinnosta sisällöllisesti. Olisiko tässä kyse laitostumisesta?


Laitoksen ulkopuolella sinnittelee puolestaan taloudellisten vaikeuksiensa ja irrallisuutensa kanssa painiskeleva vapaa taiteilija, joka antaisi melkeinpä viimeisen ihokkaansakin päästäkseen mukaan laitoksen tarjoamaan työyhteisöön. Katse on kuitenkin tuolloin ehkä enemmän taloudellisessa selviytymisessä kuin ajatuksessa laitostumisesta.


Koulusta valmistuneiden taiteilijanalkujen silmien kiillossa väikkyy poikkeuksetta siirtyminen yhdestä laitoksesta toiseen, luonnollisesti työ mielessä. Voikin olla hämmentävä yllätys, että laitospaikkoja ja työtilaisuuksia ei välttämättä olekkaan tarjolla automaattisesti, vaikka opettajien kannustavat kommentit soivatkin vielä korvissa.


Koulutuksen tähdätessä taiteellisen työn tekemiseen, saattaa ajatus itseohjautuvasta, siis itsensä aktivoivasta laulajasta jäädä liian vähälle huomiolle. Jos sitten työtilaisuuksia ei alakkaan ilmaantua, joutuu itsetunto testiin aloitekyvyn aktivointinappulan ollessa hakusessa.


Meitä koulutetaan vieläkin ehkä enemmän taiteen tekijöiksi kuin vapaan kentän toimijoiksi. Kuinkahan moni lähtisi tälle arvaamattomalle polulle, jos tätä ajattelumallia painotettaisiin hiukan toisin heti koulutuksen alussa?


"Ars longa, vita brevis, occasio praeceps, experimentum periculosum, iudicium difficile."

Elämä on lyhyt, taide pitkä, mahdollisuudet vaihtelevia, kokemukset arvokkaita ja arviointi vaikeaa.

© Margit Westerlund, Opera Singer. 

+358 50 584 9296