Tutustuin tunteiden dynamiikkaa käsittelevään metodiin vuosia sitten sattuman kautta. Olin hakemassa helpotusta elämäntilanteeseen, jossa pikkulapsiarjen ja vapaan taiteilijan ammatin harjoittamisen puristuksessa voimavarat olivat rajalliset. Tarvitsin lisähappea ja hain kuumeisesti apukeinoja ja virkistystä.
Tuohon aikaan luin vielä paperilehteä ja päivälehden minne-mennä-tänään osastolta löysin luennon, jonka otsikossa oli sana tunne. En tarvinnut kahta ajatusta kun hommasin itselleni vapaaillan mennäkseni kuulolle.
Viesti upposi ja tunteiden dynamiikan tutkimusmatka kesti lopulta usean vuoden. Satsaus on osoittautunut merkittäväksi käännekohdaksi ja solidiksi pohjaksi itsetuntemuksen ja kommunikaation opiskelussani. Tälle tiedolle ja prosessikokemukselle on ollut hyvä rakentaa ajatteluaan lukuisilla vuorovaikutuksen ja itsetuntemuksen opiskelujaksoilla jälkeenkinpäin.
Mikä ihmeen tunnedynamiikka siis? Tunnedynamiikka on Antti Pietiäisen kehittämä metodi, joka tutkii ja käsittelee tapaamme prosessoida tunteiden kautta oikeastaan kaikkea arjessa. Se tarkastelee tunteista neljää – pelko, viha, syyllisyys ja häpeä. Metodin mukaan kohtaamme ulkomaailman reagoimalla asioihin nimenomaan tässä tunnejärjestyksessä.
Taiteilijana näiden tunteiden kanssa saa tanssia yllin kyllin keikkuessaan toisinaan kykyjensä ja haasteidensa kanssa kuilun reunalla. Toisaalta tunteet ovat vähintäänkin taiteellisen ilmaisun välineitä, jolloin on varsin motivoitua tehdä lähempää tuttavuutta niiden kaikkien olomuotojen kanssa.
Mikäli tunteemme ovat tasapainossa, emme välttämättä huomaa asioiden herättämiä tunteita meissä. Olen usein kuullut väitettävän, että kaikki ihmiset eivät reagoi tunteella. Tämä ei pidä paikkaansa. Kyse on ainoastaan siitä, että kaikki ihmiset eivät tiedosta tunteitaan. Hankalaksi homma muuttuukin silloin, kun nimenomaan negatiivisia tunnereaktioita ei tiedosteta. Silloin autopilotti aiheuttaa kommunikatio-ongelmia, joista kärsivät muutkin kuin itse.
Prosessikuvaus menee jotenkin seuraavasti: Jokin ulkopuolelta tuleva asia törmää meihin ja herättää tunteen joka edelleen heijastuu käytöksessämme. Mikäli tunnereaktio on negatiivinen ja tiedostamaton, aiheuttaa se käytöksessämme ns. polariteettireaktion, joka johtaa varmuudella kommunikaatio-ongelmiin jollain aikavälillä.
Polariteetit tunneketjussa ovat: pelon polariteetit, jotka ovat arkuus tai uhkarohkeus, vihan ylikiltteys tai katkeruus, syyllisyyden (kyky ottaa vastuuta) ollessa tiedostamaton meistä tulee syyttäjä tai syyllistyjä ja häpeävä esiintyy enkelin viattomuudella tai häpeämättömästi.
Jos siis jokin asia herättää tiedostamattoman pelon tunteen, se näyttäytyy sijaistunteena - korostettu arkuus tai vaihtoehtoisesti uhkarohkeus. Aito tunnereaktio vääristyy ja ihminen joutuu kommunikaatiossa taistelukentälle.
Sanonta ”hyökkäys on paras puolustus” kertoo juuri pelon polariteetista. Puolustamme tiedostamatonta pelkoreaktiotamme hyökkäämällä sen sijaan, että tiedostaisimme säikähdyksemme ja antaisimme reaktioillemme hiukan enemmän tilaa ja vaihtoehtoisia toimintamalleja.
Kun tiedostaa reaktion rehelliseksi peloksi, on mahdollisuus kehittyä aidon rohkeuden suuntaan huomatessaan selviävänsä hengissä, vaikka pelottaa. Luulenpa, että useimmat laulajakollegani tunnistavat pelontunteen hetkessä ennen lavalle menoa. Itse sanonkin usein, että minua alkaa pelottaa, jollei yhtään pelota. Tarvitsen pelonsekaisen jännityksen tuomaa energiaa kyetäkseni keskittymään kunnolla.
Vihasta voi kehkeytyä ylikiltteyden tai katkeruuden sijaan luovaa tahdonvoimaa, sillä vihan ja luovuuden energia meissä nousee samasta lähteestä. Kyse on ainoastaan kanavoinnista.
Terveestä syyllisyydestä ei kuoriudu syyttelijä tai syyllistyjä, vaan suoraselkäinen vastuun kantaja. Se että ymmärtää oman toimintansa merkityksen kaikkien asioiden kulussa, on tervettä syyllisyyttä ja synnyttää kyvyn oppia uutta. Kun tunnustaa vastuunsa ja ottaa opikseen, vapautuu valtavasti energiaa parempaan käyttöön.
Tunteista haastavin on häpeä, se koetaan usein miltei kestämättömänä. Jos sen tunnistaa ja hyväksyy, eikä verhoa sitä enkelin viattomuuteen tai käyttäydy häpeämättömästi, syntyy aito rehellisyys ja avoimuus. Tilanteet, jossa kokee häpeän tunnetta eivät useinkaan ole kuolemaksi. Laulajapiireissä todetaan joskus, että häpeällä siitä selviää. Annetaan itselle lupa epäonnistua.
Ongelma ei ole ongelma, ellei siihen suhtaudu ongelmallisesti. Kun negatiivista tunnetta kykenee kantamaan kaksi minuuttia, se helpottaa. Kaksi minuuttia elämästä ei tunnukkaan äkkiä kovin suurelta uhraukselta näinkin tärkeän asian eteen.
Meillä on lisäksi syvemmällä olevia tunnepohjaisia reagointimalleja. Ne polarisoituvat seuraavasti: jos ei kykene anteeksiantoon, pakenemme tai takerrumme, kyvyttömyys rakastaa näyttäytyy egoismina tai altruismina (välinpitämättömyys muita tai itseä kohtaan) ja totuuden välttely muuttuu megatotuudeksi tai emävalheeksi.
Kommunikaatiomme siis värittyy tunnedynamiikan kautta. Kun tarkkailee ympäristöään tällä filtterillä, voi melko helposti tunnistaa puheesta, mihin suuntaan kukin on kallellaan.
Onkin ehkä helpompaa aloittaa tarkkailemalla muita ja vasta vähitellen ottaa omat haasteet työn alle. Kuten jo totesin, häpeän sietäminen on miltei mahdotonta ja armollisuus itseä kohtaan ehkä lisääntyy, kun huomaa, että muut kamppailevat aivan samoissa haasteissa.
Itselleen jokainen on jossain määrin sokea, jolloin pareittain tai tunnedynamiikkaryhmässä peilautuminen on hyödyllistä. Peilauksessa ryhmä tarinan kuultuaan palauttaa kuulemansa tarinansa jakaneelle mahdollisimman sanatarkasti omia mielipiteitä lisäämättä, sekä kaikin tavoin ohjeiden antamista välttäen.
Kun prosessin keskiössä oleva kuulee omat sanansa toistettuina, hän tunnistaa tarinan ja mahdollisesti oivaltaa heikot kohdat, sekä sen miten voi vastaisuudessa ja tarvittaessa toimia toisin. Ryhmätyö on voimaa. Useampi henkilö nappaa sanojen ja sanattoman viestinnän, ilmeiden ja kehonkielen kautta sokeita pisteitä paremmin kuin yksi ainoa henkilö. Luottamus ja vaitiolovelvollisuus ovat avainasemassa tämän kaltaisessa työskentelyssä, luonnollisesti.
Prosessin seuraavassa vaiheessa määrätyn kysymysketjun avulla ongelma kehollistetaan ja vapautetaan liikkeellä ja kehon tuntemusten kautta. Kehomielen avulla ajatus löytää ulos uomasta. Monivaiheinen ja joskus pitkäkin prosessi etenee lyhyesti kuvattuna jotenkin näin.
Muutos prosessin seurauksena tapahtuu ajallaan, omien oivallusten myötä.
Oman käytöksensä muuttumisen huomaa itse vasta myöhemmin. Kaikki palautuu vasta ympäristön kautta, joka peilaa uutta kommunikaatiota muuttamalla omaa vastettaan. Jonkinlainen lumipalloefekti siis.
Tunteiden dynamiikkaa harjoittamalla ihminen kykenee vapautumaan polariteettireaktioiden aiheuttamista vuorovaikutuksen ongelmista, mikäli oppii kohtaamaan aidot pelkonsa, vihansa, syyllisyytensä ja häpeänsä. Itsekorostus, virheettömyyden harha ja itselle langetettu ”tuomio” lakkaavat vaikuttamasta. Ajatteluun avautuu uusia mahdollisuuksia, suhde elämään ja sen koko sisältöön muuttuu.
Isoja lupauksia, mutta totta. Olen saanut todistaa muutosta aikanaan sekä ryhmäläisten kautta, että omalla kohdallani. Suhde haasteisiin muuttuu, mistä todistavat sekä tunnereaktiot, että voimavarojen kohdistuminen järkevämmin.
Vaikka omat haasteet tuntuisivat kuinka ainutlaatuisilta, kannattaa muistaa, että kaikki ihmiset ovat tässä suhteessa samanlaisia. Kommunikaatio rakentuu identtisistä elementeistä ja henkinen kehitys käynnistyy kohdatessamme elämän solmukohtia, jotka ovat melko yhteneväisiä nekin.
Kohtaamiemme haasteiden määrä arjessa on niin suuri, että työ tunnereaktioiden parissa on jatkuvaa. Tietoisuuden lisääntyessä haavereita kuitenkin sattuu yhä harvemmin.
Toki itsekin joudun vielä vuosienkin harjoittelun jälkeen toisinaan umpikujaan, koska tunteet reflektoivat joka hetki. Kuitenkin tunnistamalla reaktionsa oman energian kanavointi onnistuu koko ajan helpommin. Selviytyminen karikoista ei enää ole taistelua, vaan tekniikkaa.