Kritiikin pirulainen

Sosiologi Pierre Bourdieu on todennut, että kaikki ilmaisu on sovittelua ilmaisuintressin ja sensuurin välillä. Tämä johtaa kaunisteltuihin ilmaisuihin ja jopa hiljaisuuteen asti.

Julkiseen arvosteluun liittyy yksityistä mielipidettä suurempi vastuu. Tämä johtaa yhdessä kulttuurimme kohteliaisuustapojen kanssa kirjoitettaessa itsesensuuriin.


Suora palaute vaiheessa olevasta työprosessista, sekä lopullinen kritiikki ovat vaikeita asioita. Sekä palautteen antaminen että myös vastaanottaminen vaatii viisautta ja rohkeutta, ehkä jopa poikkeuksellista suoraselkäisyyttäkin.


Mietin kuitenkin, kuinka suoraan saa tai edes tarvitsee sanoa ja kenellä on kyky vastaanottaa ikävältäkin tuntuva totuus kursailematta? Onko edes tarpeen olla kovin suora? Opetustyössä tämä on oppijan kehityksen kannalta ehkä oleellisin kysymys. Pohdinkin seuraavassa hieman palautetilanteen vaikutusta.


Aina 1950-luvulle asti kriitikot olivat pääasiassa säveltäjiä kuten Heikki Klemetti ja Joonas Kokkonen. Suomen tunnetuin kriitikko lienee edesmennyt Helsingin Sanomien pitkäaikainen kriitikko Seppo Heikinheimo. Hänen usein joko ylistävät tai täysin lyttäävät arvostelunsa herättivät aikoinaan ristiriitaisia tunteita ja vaikuttanevat vieläkin jossain määrin musiikkikritiikin asemaan.


On taitolaji referoida asiantuntevasti ja peittelemättä jotain kokemaansa, manipuloimatta yleisöä. Yhtäläinen taito on kritiikin vastaanottamisen kyky. Koska kuitenkin olemme ihmisiä ristiriitaisuuksinemme, palautetilanne saattaa olla puolin ja toisin kovinkin subjektiivinen ja voimakkaalla tunnelatauksella väritettynä synnyttää vääriäkin käsityksiä ja estää mahdollisuuden oppia jotain. Auktoriteetti voi helposti pysäyttää orastavan taiteilijan taipaleen sanaruoskallaan.


Joonas Kokkonen mainitsee kritiikin ytimen löytyvän kritiikki-sanan kreikkalaisista juurista: sana tarkoittaa alun perin arvostelutaitoa, ei varsinaisesti arvostelua. Kritiikillä on myös merkittävä historiaa säilyttävä tehtävä. Kuten säveltäjä Mikko Heiniö on todennut, musiikin historia on paljolti musiikista puhumisen ja kirjoittamisen historiaa.


Palautteen pääasiallinen tehtävä varsinkin opetustilanteessa on auttaa oppijaa eteenpäin prosessissa. Kritiikin tulisi puolestaan referoida lopullinen tuotos mahdollisimman objektiivisesti kuvaellen jollekin kolmannelle osapuolelle. Kritiikki toimii myös peilinä tekijöille, kertoo miten tavoitteessa on onnistuttu, mikä vaikutelma katsojalle tai kuulijalle on syntynyt.


Kriitikkokin on vain osa yleisöä, vaikka asiantuntemus onkin toivoakseni keskimääräistä korkeammalla. Hänellä on silti oikeus yksilölliseen kokemukseensa ilman sarvia ja hampaita. Jos kritiikin sanoma ei miellytä vastaanottajaa, on varsin inhimillistä selittää se asiattomaksi ja lukea kriitikon henkilökohtaisia ongelmia rivien välistä. Kritiikin kohteen omat patit nousevat helposti kuumottavina esiin, kun pintaa hiukan raapaistaan. Ylistävän kritiikin kyseessä ollessa, vastaanottaja mieluusti allekirjoittaa sen kriitikon ammattitaitoa kyseenalaistamatta, luonnollisesti.


”Saksofonistin soitto ei ollut koko ajan puhdasta” on kaunisteltu ilmaus siitä, että ”saksofonisti soitti ajoittain epävireisesti”.


Kulttuurikritiikissä ei selvästikkään toimi samanlainen opponeeraus, mikä politiikassa on arkipäivää. Kritiikin nuolet lentelevät päivän poliittisessa keskustelussa enemmän ja vähemmän asiattomina, kun taas ”herkkien taiteilijasielujen” puutteiden kirjaamista edes asialliseen kritiikkiin ei helposti hyväksytä, vaan se leimataan yleisön manipuloinniksi tai kriitikon persoonan ongelmaksi.


Kritiikin suhteuttaminen on kiehtova pohdinnan aihe. Tulisiko kriitikon kuvata kuultua vain mahdollisimman tarkasti ja todeten, eli absoluuttisesti, vai relatiivisesti eli suhteuttaen kuultu vaikkapa alan huippujen taitotasoon? Monet kriitikot kertovat ottavansa huomioon arvosteltavan iän. Nuorta soittajaa arvioidaan lempeämmin ja neuvotaan enemmän kuin vanhempaa. Eräs kriitikko on kertonut kirjoittavansa lempeämmin maaseudun konserteista kuin Helsingissä esitetyistä konserteista ja ottavansa näin toimiessaan huomioon maaseudun kulttuuri-piirien rajalliset resurssit.


Yleisö on pääosin nykyään niin valistunutta, että tuskin pelkän kritiikin varassa tehdään päätöstä lähteä kulttuuritapahtumaan, siitä en olisi kovinkaan huolissani. Joskus puutteita korostava kritiikki jopa tuo yleisöä paikalle tarkistamaan asia omin korvin, oman mielipiteen muodostamiseksi.


Loppujen lopuksi, esityksen taloudellinen tavoite on saada yleisö maksimaalisesti liikkeelle, joten ”no matter what they talk, as long as they talk”. Yleisön ja kriitikon kokema on joskus yhtenäinen, toisinaan jakautunut. Jos kritiikki ja yleisökäsitys ovatkin joskus yhteneväiset, ei välttämättä ole kuitenkaan kyse manipuloinnista. Kritiikissä voi negatiivissävyisenäkin piillä totuuden siemen, joka aukeaa mahdollisesti ajan kanssa.


Suoraan sanominen kaunistelematta vaatii rohkeutta. Pelkuruus ilmenee hyssyttelynä, jolloin sanakäänteistä saattaakin löytyä piilotettua agressiota. Toisaalta kriittinen sanoma pitää toisinaan karrikoida, jotta sen uskaltaa purskauttaa kuuluville. Kannustusta on huomattavasti helpompi jakaa.


Miksi suoran palautteen kestäminen sitten on niin vaikeaa, mikäli kyse ei ole edes henkilökohtaisuuksiin menemisestä? Kukaan taiteilija ei koskaan voi olla täydellinen inhimillisyydessään, miksi siis pitäisi vaieta heikkouksista luonnollisena osana kokonaisuutta? Selitys on yksinkertainen: paljastettu epävarmuus ja puutteellisuus on häpeän paikka ja häpeä on tunteista vaikein sietää.


Kirjailijoille on tuttu sanonta "kill your darlings", tätä voi soveltaa muuhunkin taiteeseen. Oman työn alistaminen parannusehdotuksille on kehityksen ja laadun tae. Ratkaisevaa vääräksi koetun kritiikin kestämiselle ovatkin taiteentekemisen motiivit. Defenssi kumpuaa ehkä ihailun ja hyväksynnän tarpeesta. Jos sen sijaan suostuu jatkuvaan keskeneräisyyteen ja siihen, että viesti ei aina saavuta kokijaa, ollaan kehitysmoodissa.


Kriitikko on yleisön palvelija siinä missä esiintyvä artistikin ja aivan yhtä usein keikalla tilauksesta. Yhtälailla kunnollinen valmistautuminen ja perusteelliset pohjatiedot ovat avain onnistumiseen. Taitavan kirjoittajan kirjoitus on tasapainoinen ja kiinnostava – aivan kuten taitavan muusikon esitys.


Kriitikoille toivotan rehtiä mieltä! He kulkevat miinoitetulla maaperällä ja se vaatii tarkkuutta askellukseen. Heidän olisi myös hyvä tuntea merkityksensä vaikuttajina. Totuudellisuutta peräänkuulutan silti, sillä totuus ei pala tulessakaan, olkoon kuinka tylsä tahansa!


(Sitaatit ovat Jaakko Laakson ja lainattu https://riffi.fi/artikkelit/toimituksen-tietolaari/musiikkikritiikki, julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5-7/2012.)

© Margit Westerlund, Opera Singer. 

+358 50 584 9296